Tampereelta, meinaan

Aluksi vähän siitä, mikä Kyttälä oli ja missä se sijaitsi. 1850-luvulla Tampereelle perustettiin tehtaita ja väkeä tuli. Tammerkosken länsipuoli oli vielä kaupungin ulkopuolella, ja Hatanpään kartano alkoi vuokrata sieltä maita pikkuväelle, "numerotorppareille". Alueelle syntyi sekalainen yhdyskunta kaikenkarvaisia tönöjä, joiden halki virtasi Ronganoja - se laski Tammerkoskeen.

Kyttälä-nimi ei tule kytistä, he sinne tuskin uskaltautuivat (siihen aikaan ja vähän myöhemminkin Tampereella oli "kaksi poliisia ja yksi pappi", kuten isoäitini äiti tapasi sanoa). Nimen alku on Skyttälä-nimisessä torpassa, joka sijaitsi nykyien Suomen Pankin rakennuksen paikalla. Arvaukseni on, että kyseessä oli sotilastorppa, Skytte-nimisen henkilön, mutta tämä on vain arvailua.

Kyttälä oli "korttiveijareiden rytöpesä", mutta siellä asui myös köyhempää työläisväkeä - useimmissa rakennuksissa oli vuokralaisten lisäksi lukuisia alivuokralaisia.

Tuntemattoman ottama kuva jostakin Kyttälän pihasta

Vuonna 1877 Kyttälä lopulta liitettiin osaksi Tampereen kaupunkia. Samalla kaupunginosaa alettiin purkaa ja asukkaita häätää. Osa pääsi asumaan Tammelaan, osalle luovutettiin tontti Armonkalliolta (muistin virkistämiseksi - Lapintie on Armonkalliolla). Nimi tulee viiden vuoden verovapaudesta niille, jotka rakensivat Armonkalliolle.

Ymmärrettävää siis, että kauppias Ruuskanen sai monet alaleuat loksahtamaan sijoiltaan, kun hän rakensi venetsialaista tyyliä seuraavan palatsinsa kosken länsirannalle. Mehän emme enää näe Ruuskasen taloa alkuperäisessä asussaan - siihen osui pommi talvisodassa ja yläosa meni uusiksi.

Uusiksi meni myös Kyttälä 1800-luvun lopulla. Hämeenkatua jatkettiin ja liiketalot alkoivat nousta. Tämän päivän Kyttälä on jotakin aivan muuta kuin Viljo Kajavan Kyttälä (niin, kyllä minä lopulta pääsin Kajavaankin asti!)

Ronganojan kortteli
on yöllä pimeä,
siellä miehet hoilaavat,
ne hoilaavat,
ja kuu on yllä korttelin
kuin veitsi himmeä.

Ronganojan kortteli
on pahamaineinen,
yöllä naiset itkevät,
ne itkevät,
ja kuu on yllä korttelin
kuin veitsi himmeä.

Ronganojan kortteli
se nukkuu myöhäiseen,
aamu on niin kalpea,
niin kalpea,
ja kuu on yllä korttelin
kuin veitsi himmeä.

Tämä on osa "Surullisesta laulusta Ronganojan Sallista". Koko arkkiveisu on Kajavan kokoelmassa "Tampereen runot". Runo on sävellettykin, ilmeisesti osana elokuvaa "Balladi Sallista", jota tosin en ole nähnyt.

Ronganoja itse on kadonnut, vaikkakin sen entisellä paikalla on nykyään Rongankatu; oja viemäröitiin ja jätettiin maan alle. Sallin lisäksi Kajava on muistanut muitakin tosielämän hahmoja:

Sakspekin-Kalle
kulki nurinkääntyneessä turkissaan
elämänsä vuodet,
ja saattoi kaikki sen ajan kaupungin vainajat
kohteliaasti keittiössä ryyppyään odottaen.

Siihen aikaan saattoväki tavattiin syöttää ja juottaa.



Kyttälänkadulla (se Stockmannin kääntöpuolen katu, jossa on Kyttis-pub, jossa puolestaan vanhan Kyttälän väki olisi ollut kuin kotonaan) on himmeäksi likaantunut pronssilaatta Leninin kunniaksi. V.I.Lenin asui tällä paikalla sijainneessa matkustajakodissa vuonna 1905. Matkustajakoti itse sijaitsi ränstyneenä ja luteineen 70-luvun taitteeseen asti; olen usein kävellyt sen ohi. Ei uskoisi nykyään. Kuten Kajava kirjoitti:

Kunnes vallankumousta valmistellessaan 1905
Vladimir Iljits
rähjääntyneet lentolehtiset povitaskussaan
sai turvan tässä kaupungissa,
eikä häntä Pispalantienoon puutarhurin talosta tavoitettu
eikä Tampereen matkustajakodeista.

Kokonaan ei Kyttälä ole tyyliään hukannut - Rautatienkadulla on seksikauppa, ja kapakoiden maa - Tampereen Soho - alkaa jo sieltä ja kiertyy sitten Hämeenkadun asemanpuoleiseen päähän, missä on huvipaikkoja vieri vieressä. Hauskimmin nimetty - minun mielestäni - on Punaisten Valojen vieressä; "Gobi Desert Canoe Club".


Hämeenkadun puoli onkin sitten amerikkalaistunut - on Deliä (Stockmann) ja McDonaldsia, löytyy New York, El Coyote ja Soul Cafe. Täällä eivät Viljo Kajavan runot enää kaiu, eivätkä Leninin askeleet kopise edes aamuyön tunteina.




Unohtunut on myös kansalaissota, joka tuhosi loputkin vanhasta Kyttälästä. Näin Kajava:

Kyttälä paloi. Hämeenkatu leimahti tuleen.
Kaupungintalossa naiskaartilaiset kuolivat kivääri sylissä
otsaluu murskana.

Mutta vasta oli itäpuoli menetetty,
kosken länsipuolella taistelivat viimeisine panoksineen
armeijan rippeet
kortteli korttelilta talo talolta Tamperetta menettäen.

Vanhaa historiaa, uutta kaupunkia. Otetaan sen kunniaksi Ale pupissa Rautatieläisten talossa.


Rautatieläisten talo edellisen vuosisadan vaihteessa oikealla - nykyään se on korkeampi. Vasemmalla "Bauerin hotelli", joka tuhoutui kansalaissodassa; tilalla on Scandic-hotelli (nykyään; sekös vasta on muuttanut nimeään, mm. Hotelli Emmaus, jolla nimellä vanha kansa sen vieläkin muistaa samoin kuin McDonaldsin talon KELAn talona).

Tampereella vietettiin tavanomainen määrä kesätilaisuuksia, joiden ajaksi kaupunkia kaunistettiin. Kukkaisviikon värikkyys on aina loistavaa.


Toisaalta näkymät Keskustorilla olivat lähes koko kesän tällaiset; teltat vain vaihtuivat. "Kuvaaminen kielletty" - huh? Eipä tässä paljon kuvattavaa ollutkaan.


Jotakin uutta kivaakin saatiin - jäätelökahvila Koskipuistoon. Tosin joku ehti jo purnata siitä yleisönosastossa - peittää kuulemma perineisen näkymän hotelli Tammeriin. Minun mielestäni tällä kohtaa oli joka tapauksessa jäätelönmyyntikoju joka kesä, mutta jokaista ei voi miellyttää.


Katumusikantteja liikkui luonnollisesti koko kesän. Tänä vuonna bongasin vain yhden säkkipillin, mutta idästä päin tulleita musikantteja liikkui riittämiin. Kuvan miekkonen tanssitti nukkeaan ja musiikki tuli kannettavasta laitteesta, joka näkyy repun päällä. Olisi luullut, että hän olisi soittanut rockia, mutta eikös mitä - kappale oli "Mantsurian kukkuloilla".

Oikein hyvä haitarinsoittaja istui tuolilla Macdonaldsin kulmalla aseman päässä säässä kuin säässä. Samoin 2-3 miehen (päivästä riippuen) saksofoniyhtye soitti jazzia suuren osan kesästä. Heitä oli todella mieli pysähtyä kuuntelemaan aina, kun kohdalle osuivat.

Raatihuoneen nurkalla soitti mies kehnosti haitaria ja nainen paukutti epätahtiin tamburiinia. He taas kuuluivat toiseen ryhmään, romanikatukerjäläisiin, joiden seurueeseen kuului useita eri-ikäisiä yksilöitä. Heistä tuli kesän juttu, koska he leiriytyivät milloin minnekin pressun alle, ja taas lähetettiin paikalle poliisi ja Tamperelaisen valokuvaaja. En tiedä, miten kerjääminen menestyi, mutta seisoin kerran pankkiautomaattijonossa, kun näin huippuesiintyjän.

Nuori poika - vaikea sanoa ikää; siinä 13-16-vuotias - niin kaunis, että olisi kelvannut kirjahyllyn koristeeksi, pani ihan viereeni tyynyn. Sitten hän polvistui tyynylle, veti rukousnauhan puseronsa päälle, painoi kätensä yhteen ja loi silmänsä ylös taivaaseen. Aivan kuin 1800-luvun väripainokuva rukoilevasta nunnasta (sukupuoli oli tietenkin väärä). Vaikutelmaa hieman häiritsi, että rukousasennossa olevien kämmenten välissä oli McDonaldsin juomamuki rahankeruuta varten ja katse kohdistui paitsi korkeuksiin, myös ohikulkevien kasvoihin. Olisi ehkä menestynyt paremmin katolisessa maassa.


Arvelisin, että vanhukset olisivat tehokkaampia, kuten tässä Helsingissä ottamassani kuvassa. Tällä hetkellä Tampereen Hämeenkadulla on vielä muutama aikuinen mies, jotka eivät ole romaneja. Poliisi arvelee heidän olevan unkarilaisia, mutta uskoo heidän katoavan, kunhan ilmat vielä kylmenevät.


Ja sitten Tampereen jokakesäinen riesa - kurittomat pyöräilijät. Tässä kaivellaan polkupyörän avainta. Pyörät oli parkkeerattu sikinsokin kenkäkaupan ikkunan eteen huolimatta selvästä kyltistä (alla suurempana).




Ja tässä vielä kesän uusin ja viehättävin terassi, Alepupi rautatieaseman päässä Hämeenkatua. Valitettavasti Alepupi on varsinainen äijäparlamentti, johon nainen ei oikein viitsi yksin mennä.

Terassi on vieläkin auki. Kiinnostavaa nähdä, pitävätkö he sen auki lumiin asti. Ja istujia riittää; terassille pääsee suoraan pubista eikä sinne muualta pääsekään, joten se ratkaisee tupakkatilaongelman mukavasti.

Tämä lista on pikkuisen myöhässä, mutta tarkistelen tietoja. Jouduin nimittäin perhetilanteen (sairas aviomies) vuoksi keväällä silloin tällöin lounastamaan kaupungilla. Koska oli tilaisuus, katsastin sopivia lounaspaikkoja, ehtoina helppo tavoitettavuus, kohtuullinen hinta eikä äänekästä musiikkia. Jos siis joskus tulisi tarve ystävättären kanssa mennä jonnekin tai vaikkapa aviomies siitä toimentuisi. Tai taas tulisi halu käydä ulkona syömässä ihan omassa seurassaan. Tässä testin tuloksia (huom. kaikki kuvat ovat ravintoloiden omista mainoksista):

Mr Pickwick, Teiskontie 1


Pickwick on tuttu paikka ilman isompia yllätyksiä. Mukavahko ruokailupuoli, keskinkertaiset ruuat. Lounaspaikkana koin pienen yllätyksen. Olin katsonut etukäteen Internetistä lounaslistaa ja ajattelin tarkistaa vielä ravintolassa. Listoja ei ollut. Kysyin tarjoilijalta, ja hän näytti lankulla lyödyltä ja mietittyään sanoi, että kyllä sellainenkin kai on. Ja muisteli sitten yhtä listalla ollutta, joka minun muistikuvieni mukaan oli se kallein. Nykyään heillä näyttää olevan vakihintainen lounaslista, hinta 7 euroa.

No, lehtipihviksi se meni silläkin kerralla.

Ravintola-Baari Montree, Hammareninkatu 7 (eli Tullintorin kyljessä)


En tiedä, missä valaistuksessa Montreen mainoskuva on otettu. Minun muistikuvissani paikka oli sininen, valkoinen ja söötti kuin rippikoululainen. Tämä on paikka, jossa olisi mukava istua iltaa, jos mahtuisi (paikka on pieni); sisällä on sohvanurkkaus. Nyt olin kuitenkin lounaalla, ja sievästi katetut pöydät tuntuivat ahtailta. Jouduin kuuntelemaan viereisen pöydän herrojen liikekeskustelun alusta loppuun, vaikka he luulivat puhuvansa hiljaa.

Lounaslista oli ihan sopuhintainen, siinä seitsemän euron tienoilla. Päädyin jostakin syystä ottamaan murolelaisen, joka on hampurilainen ranskalaisilla. Nauruhermojani taisi kutkuttaa, paikassa on niin ulkolainen leima, ja sitten - murolelainen!. Hampurilaisessa ei ollut valittamista, mutta ranskalaiset olivat niin rapeita, että joka kerran haukatessani jouduin laskemaan hampaani, rouskahteli siihen malliin. Lopulta jätin perunat syömättä.


New York, Hämeenkatu 5

Kuvassa New Yorkin valoseinä

New York tarjoaa lounaaksi joka päivä valikoiman, jossa on yksi salaatti, yksi hampurilainen, yksi kalaruoka ja yksi pihvi. Hinnat pyörivät kympin molemmin puolin. Paikka on hämmästyttävän viihtyisä, on kuin kohtuun tulisi. Liukuportaita alas ja valoseinän hämärästi valaistuun syliin. Tämä olisi minulle mieluisa paikka, mutta hintoja täytyy vähän miettiä. Lisäksi minulle sattui nolo tapaus, kun olin toista kertaa syömässä; olin heittänyt takkini viereeni penkille ja kännykkä liukui taskusta. Huomasin sen vasta palattuani kotiin. Soitin kännykkääni ja sitten baariin. Baarimikko ilmoitti huomanneensa kännykän, kun se soi, ja ottaneensa sen talteen. Kiireesti takaisin. Annoin juomarahaa (tuskin nuori mies olisi ilahtunut, jos olisin suudellut häntä, vaikka mieleni teki), ja hän oli hyvin hämmästynyt. Ei ollut kuulemma juomarahan väärti teko. Kai näitä sattuu, mutta minua nolotti.

Niin, ja New Yorkissa syön ehdottomasti hampurilaisen, tuntuu kuuluvan tyyliin. Esimerkiksi juuri nyt kirjoitushetkellä lounashampurilainen on seuraavanlainen:

Latino Chicken burger 7.90 €
Broilerin rintafileetä, hampurilaissämpylä, chimichurrikastiketta, salaattia, marinoitua punasipulia,limeminttumajoneesia, ja ranskanperunoita

Tillikka, Keskustori 2



Tillikka on ollut tamperelainen instituutio ainakin minun ikäni (älkää kysykö!). Se on kokenut lukuisia inkarnaatioita, joista viimeisin on aivan mainio. Lounaslistana on lounaspöytä, jota tosin en ole kokeillut. Asiakkaiden vilskeestä päätellen se on suosittu. A la carte on minulle liian suolainen hinnoiltaan lukuunottamatta hakusanaa "Tillikan klassikot", jossa on monia pyttipannuvaihtoehtoja ( 7 euron tienoilla, lisäkermaakin saa) ja lisäksi grillattua maksaa, paistettua kanaa, silakkapihvejä ja lihapullia, hinnat kympistä vähän ylöspäin.

Tillikassa voi syödä masunsa täyteen ja tuntea olonsa tyylikkääksi.


Ravintola Artturi, Kauppakatu 9



Artturi on sitten sitä, mitä Tillikka ei ole. Yhteensopimattomia puuhuonekaluja, räsymattoja somisteina, opiskelijapaikka jos mikään. Lounaslistalla viisi vaihtoehtoa päivässä, hinnat 6-12 euroon. Tänne minä useimmiten sovin treffit taloudellisen kotirouvaystäväni kanssa. (Artturin perustaja isännöi nykyään "Piika ja renki" -pubia Itsenäisyydenkadulla ja on vienyt mukanaan rakkautensa räsymattoihin ja viherkasveihin.)


Soittoruokala Saha, Koskikeskus



Sahassa olen käynyt kerran syömässä lounasta. Itse ravintolan tila on majoittanut lukuisia eri versioita ruoka- ja juomapaikoista ja nyt siellä sitten sahataan. Eräässä aikaisemmassa olomuodossa olen istunut terassilla rotan kanssa. Kukaan ei silmäänsä räpäyttänyt. Rotta ei ollut minun, vaan ystävättäreni; molemmat ovat jo kuolleet.

Lounasaikaan (ainakin keväällä) Saha oli häkellyttävän tyhjä, mutta kun ilta koittaa, siellä todennäköisesti on menoa. Lounashinta on 7,5 euroa päivittäin vaihtuvan listan mukaan. Minä kuitenkin valitsin listalta silakkapihvit hintaan 11,40, enkä parempia ole syönyt koskaan enkä missään. Jos perinneruoan yllä kehtaisi itkeä, tämä ruokalaji oikeuttaisi siihen. Muukin ruokalista vaikuttaa köyhän herkuttelijan unelmalta, jos viiva vedetään johonkin 15 euron paikkeille.


Manhattan, Koskikeskus

Manhattan ei kuvaa kaipaa. Kalsea, kiireinen, syö ja häivy -tyyppinen pihvipaikka. Jos haluaa äkkiä pihvin ja ranskalaiset, Manhattan on oikea paikka, mutta tänne ei juurru.


Hesburgerit

Kaikki tietävät Heset. Hyvä syy istua Heseen syömään purilaista on se, että aikuinen saa harvoin luan kanssa sotata itseään. Hesessä on pakko toteuttaa lapsellista puoltaan.


Rossot

Tampereen Rossoista lounaspaikkoina minulla on vain yksi ehdotus: älkää. Kummassakin Rossossa on tapahtunut niin, että olen odottanut yli puoli tuntia eikä minua silti huomannut kukaan. Kampittaminen tai pöydälle nouseminen eivät tuntuneet hyviltä ideoilta, joten lähdin. Lisäksi Näsilinnankadun Rosso on täynnä kiljuvia kakaroita (anteeksi, lapsukaisia) lounasaikaan. Toisessa Rossossa olen lisäksi saanut pitkään odotettuani annoksen, jonka toinen puoli oli jääkylmä. Kokille oli kaiketi tullut vahinko mikrouunin kanssa.

Toisaalta aviomiehen kanssa Rossoissa saa mitä parhaan palvelun. Ainakin minun mieheni kanssa. Hänellä on juuri se läsnäolo, jota pienikokoisella naisella ei ole. Yksin liikkuessani menen paikkoihin, joissa lounastajakin on ihminen, joten - ei Rossoa.

Pendolino-rakennuksen ja rautatien väliin tehdään vielä jotakin. Olisi osunut Pendolino-juna kuvaan, mutta kun ei. Vasemmalla uutta rakennusta, oikealla pilkottelee ortodoksikirkko.

Anna pyyteli kuvia uudesta Pendolino-rakennuksesta. Vaikea kuvattava, koska rakennustyömaa on vielä pahemman kerran kesken, mutta tässä on uudistuvaa Tullintoria.

Tullinkulma

Aikoinaan tässä oli matalaa, betonitiilistä varastorakennusta (mm. Wm Sandberg Oy) ja kaksi katua; Hammareninkatu ja Sumeliuksenkatu. Hammareninkatua nämä funkkis-tyyliset rakennukset vieläkin käyttävät osoitteenaan.

Tullintori

Varsin mukavaa arkkitehtuuria. Rakennus valmistui juuri, kun lama alkoi, ja sitä oli pitkän aikaa vaikea saada täyteen. Ympäristön rakentaminen jäi rahapulan ja epäselvien suunnitelmien alle ja on nyt vasta vauhdissa. Rakennuksessa oli 90-luvulla pohjakerroksen kokoinen kirpputori, koska tiloille ei muutakaan käyttöä ollut. Nyt ovat myyntitilat täyttyneet, ja S-Market muutti juuri pois, viereen valmistuneeseen Pendolino-rakennukseen.

Tai no, valmistuneeseen ja valmistuneeseen...

Pendolino siirtyy äkillisesti funkkis-valkoisesta Tullikamarin taa hyvin sopivaan tiilenpunaan. Vasemmassa reunassa on uusi pysäköintitalo, joka vielä jatkaa Tullintorin sävyjä. Pendolino-nimi erottuu juuri ja juuri rakennuksen yläosassa.

Mutta tässä on siten S-Marketin sisäänkäynti! Valokuvaajan varjo osoittaa kohtaa, johon ihmiset ovat luistelleet jonkinlaisen polun hiekkarinnettä alas. Tervetuloa, kaikki te lastenvaunut, rollaattorit ja muuten vain kompurat.


Tässä vanha rouva pohtii, miten nousisi ylös...

...tätä rinnettä.

Ajan oloon kaupasta pääsee portaita jonnekin asematunneliin, mutta toistaiseksi tie on tukossa.


Ei ihme, tältä reitti näyttää ulkopuolelta.



Kyllä tästä kaikesta vielä jotakin tulee, mutta koska ja mitä... sen saa jokainen itse arvata.

Tuomiokirkonkadun kävelyosuudella ovat tänä kesänä mellastaneet villisiat. Viime kesänä samalla graniittilaatalla käveli valkopukuinen mies Marsiin. Useita taideteoksia on julkisilla paikoilla tärvelty, mutta näihin harjaotuksiin ei ole vandaalin käsi pystynyt.

"Kukkataivas" -nimiset pallot ovat löytäneet paikan Tullintorilta. Ne esiintyivät ensimmäisen kerran vuosia sitten Keskutorilla. Paikka oli hyvä sopiva, lehmukset kehystivät palloja mukavasti. Niissä vain ei pysynyt kaasu sisällä. Pallot roikkuivat varsin murheellisesti riepuina, kunnes ne korjattiin pois. Muistini mukaan niitä oli silloin neljä, musta pallo puuttuu nyt kokoelmasta. Taisi olla pahiten vioittunut. Kun tekniset ongelmat nyt on saatu korjatuksi, palloihin saattaa törmätä tulevinakin vuosina. Ehdottaisin Laukontoria; ne vaativat luontoa ympärilleen kukkiakseen somasti.

Pukumies seisoo juurevasti Kuninkaankadun kävelytiellä. Kuvanottohetkellä se oli puhdistettu roskista, mutta normaalisti kansalaiset käyttävät sitä ylimääräisenä roskiksena. Ympäristö on puvulle erinomainen; filosofinen merkitys korostuu, kun takana seisovat värikkäämmin pukeutuneet kaupalliset sisaret ja veljet. JOpa asento on sama.

Valpuri bloggasi Helsingistä matkailukaupunkina. New York Times oli kovin innokas suosittelemaan Helsingin kalleimpia ruokailupaikkoja. Olisihan niissä hienoa käydä.

Minä olen olosuhteiden pakosta halvempien paikkojen kannalla. Olen kerran leikilläni suunnitellut kesäturisteille reitin Tampereella. Sen kohokohta oli lounastauko Tammelantorilla. Torin reunoille on ilmestynyt etnisiä ravintoloita, kuten Ragu's Wok and Grill ja Gopal. Parasta ruokaa saa itse torilla. Pitäisi kelvata Berlusconillekin.

Kalevankankaan hautausmaa on pyhitetty vuonna 1880. Ensimmäisenä alueelle haudattiin puolivuotias poikavauva. Seurakunta vakuuttaa tietävänsä paikan, mutta sitä ei ole mitenkään merkitty. Aluetta on koko ajan laajennettu; tällä hetkellä hautausmaalla on 100 000 vainajaa 25 000 haudassa ja uurna-ja tuhkalehdot lisäksi.

Hautausmaalla on neljä muistolehtoa: vanha muistolehto, uusi muistolehto pohjoisella uurna-alueella, veteraanilehto sotaveteraaneille ja heidän puolisoilleen sekä lasten muistolehto "hietakehto".
Hautausmaalla on myös muistelupaikka muualle haudattujen vainajien omaisille. Se sijaitsee aivan kappelin läheisyydessä.

Suosittelen heti alkuun, että Kalevankankaasta kiinnostuneet menevät ilmaiselle opastetulle kierrokselle, joita pidetään joka torstai klo 18. Lähtö on pääportilta. Kannattaa varata hyvät kengät; opastus kestää kaksi tuntia ja kattaa vain pienen soan alueesta. Jos haluaa löytää kaikki kirjailijat ja muut kuuluisuudet, retki kannattaa silti tehdä. Tosin tunnetuimmat, Väinö Linna ja Veikko Sinisalo, ovat heti pääportin vieressä.

Nykyisen portin piirsi Bertel Strömmer ja se rakennettiin vuonna 1937. Porttia vastapäätä on sievä puurakennus, joka aikoinaan toimi saattoväen lepopaikkana. Ennen kuin kappeli valmistui, vainajat siunattiin Aleksanterin kirkon hautausmaalla ja tuotiin jalkaisin tai hevosella kaupungin halki. Saattoväki tarvitsi jonkinlaisen lämmittelypaikan.

Pääportista vasemmalla on tämä monumentti niiden kahdeksan nuoren muistoksi, jotka 1880-luvulla lähtivät soutumatkalle Näsijärvelle. Nousi ukonilma, vene kaatui ja kaikki hukkuivat. Isoäitini äiti jäi laiturille, koska häntä pelott. Kalevankangas on minulle kuin toinen olohuone; kaikki juureni ovat siellä.

Hautausmaalla ovat myös Tampereen juuret. Paitsi taiteilijoita Kalevankankaalla ovat myös kaupunkia rakentaneet mahtisuvut; Tirkkoset, Ruuskaset, Aaltoset. Kauppias Gustaf Fredrik Ahlgren lahjoitti tontin köyhäintalolle, nykyisen Koukkuniemen, Nikolai Tirkkonen (Tirkkosen liiketalo Kauppakadun ja Kuninkaankadun kulmassa on Tampereen kauneimpia jugendtaloja) lahjoitti Näsinkallion suihkukaivon ja niin edelleen.

Kappelin ympäristössä ja (pääportilta katsoen) sen takana ovat suurimmat monumentit; Karjalaan jääneet, Kurun haaksirikossa kuolleet, kansalaissodan valkoisten musitomerkki (punaisten muistomerkki on sankarihaudan lähellä) ja vuoden 1927 Imatran elokuvateatterin palon muistomerkki. Suorassa linjassa pääsee sankarihaudalle.

Se monumenteista. Mäellä sankarihaudan takana oli jatkosodassa ilmatorjuntayksikkö. Sen muistoksi on paikalla muistolaatta. Pikkuportin vieressä (Kalevantietä kulkiessa on kappelin kohdalla kappelin portti Siitä eteenpäin tulee vastaan pikkuportti) on hautakivi "Äiti". Se ei ole kenenkään äidin haudalla; se kuuluu seurakunnan haltuunsa ottamiin kiviin, joka sijoitettiin tuntemattomille äideille samaan aikaan kuin hietakehto syntymättömille lapsille ja muistelupaikka muualle haudattujen omaisille perustettiin.

Tämä äiti-kivi on kuolleiden hautakivien muistolehdossa pääportin ulkopuolella, eli paikassa, johon seurakunta on siirtänyt hoitamattomilta haudoilta arvokkaina pidettyjä kiviä. Alueella on jopa patsas, jonka hylkäämistä on vaikea ymmärtää:

Muualle haudattujen muistokivi on aivan kappelin vieressä. Kivi on pahasti lohjennut. Sen ympärille kerääntyy jouluna niin paljon hautakynttilöitä, että kivi ei kestä kuumuutta.

Vaikeasti löydettävien hautojen joukossa ovat mm. Yrjö Jylhän, Eeva-Liisa Mannerin ja Lauri Viidan haudat. Lauri Viidan reliefin veisti Heikki Varja valokuvan mukaan.

Pidän eniten tavallisten, tuntemattomien tamperelaisten haudoista, joista esimerkkinä olkoon talonomistaja Syrén perheineen "sekä lapset", ja nimetön pikkuenkeli.