Tampereelta, meinaan

Valpuri bloggasi Helsingistä matkailukaupunkina. New York Times oli kovin innokas suosittelemaan Helsingin kalleimpia ruokailupaikkoja. Olisihan niissä hienoa käydä.

Minä olen olosuhteiden pakosta halvempien paikkojen kannalla. Olen kerran leikilläni suunnitellut kesäturisteille reitin Tampereella. Sen kohokohta oli lounastauko Tammelantorilla. Torin reunoille on ilmestynyt etnisiä ravintoloita, kuten Ragu's Wok and Grill ja Gopal. Parasta ruokaa saa itse torilla. Pitäisi kelvata Berlusconillekin.

Kalevankankaan hautausmaa on pyhitetty vuonna 1880. Ensimmäisenä alueelle haudattiin puolivuotias poikavauva. Seurakunta vakuuttaa tietävänsä paikan, mutta sitä ei ole mitenkään merkitty. Aluetta on koko ajan laajennettu; tällä hetkellä hautausmaalla on 100 000 vainajaa 25 000 haudassa ja uurna-ja tuhkalehdot lisäksi.

Hautausmaalla on neljä muistolehtoa: vanha muistolehto, uusi muistolehto pohjoisella uurna-alueella, veteraanilehto sotaveteraaneille ja heidän puolisoilleen sekä lasten muistolehto "hietakehto".
Hautausmaalla on myös muistelupaikka muualle haudattujen vainajien omaisille. Se sijaitsee aivan kappelin läheisyydessä.

Suosittelen heti alkuun, että Kalevankankaasta kiinnostuneet menevät ilmaiselle opastetulle kierrokselle, joita pidetään joka torstai klo 18. Lähtö on pääportilta. Kannattaa varata hyvät kengät; opastus kestää kaksi tuntia ja kattaa vain pienen soan alueesta. Jos haluaa löytää kaikki kirjailijat ja muut kuuluisuudet, retki kannattaa silti tehdä. Tosin tunnetuimmat, Väinö Linna ja Veikko Sinisalo, ovat heti pääportin vieressä.

Nykyisen portin piirsi Bertel Strömmer ja se rakennettiin vuonna 1937. Porttia vastapäätä on sievä puurakennus, joka aikoinaan toimi saattoväen lepopaikkana. Ennen kuin kappeli valmistui, vainajat siunattiin Aleksanterin kirkon hautausmaalla ja tuotiin jalkaisin tai hevosella kaupungin halki. Saattoväki tarvitsi jonkinlaisen lämmittelypaikan.

Pääportista vasemmalla on tämä monumentti niiden kahdeksan nuoren muistoksi, jotka 1880-luvulla lähtivät soutumatkalle Näsijärvelle. Nousi ukonilma, vene kaatui ja kaikki hukkuivat. Isoäitini äiti jäi laiturille, koska häntä pelott. Kalevankangas on minulle kuin toinen olohuone; kaikki juureni ovat siellä.

Hautausmaalla ovat myös Tampereen juuret. Paitsi taiteilijoita Kalevankankaalla ovat myös kaupunkia rakentaneet mahtisuvut; Tirkkoset, Ruuskaset, Aaltoset. Kauppias Gustaf Fredrik Ahlgren lahjoitti tontin köyhäintalolle, nykyisen Koukkuniemen, Nikolai Tirkkonen (Tirkkosen liiketalo Kauppakadun ja Kuninkaankadun kulmassa on Tampereen kauneimpia jugendtaloja) lahjoitti Näsinkallion suihkukaivon ja niin edelleen.

Kappelin ympäristössä ja (pääportilta katsoen) sen takana ovat suurimmat monumentit; Karjalaan jääneet, Kurun haaksirikossa kuolleet, kansalaissodan valkoisten musitomerkki (punaisten muistomerkki on sankarihaudan lähellä) ja vuoden 1927 Imatran elokuvateatterin palon muistomerkki. Suorassa linjassa pääsee sankarihaudalle.

Se monumenteista. Mäellä sankarihaudan takana oli jatkosodassa ilmatorjuntayksikkö. Sen muistoksi on paikalla muistolaatta. Pikkuportin vieressä (Kalevantietä kulkiessa on kappelin kohdalla kappelin portti Siitä eteenpäin tulee vastaan pikkuportti) on hautakivi "Äiti". Se ei ole kenenkään äidin haudalla; se kuuluu seurakunnan haltuunsa ottamiin kiviin, joka sijoitettiin tuntemattomille äideille samaan aikaan kuin hietakehto syntymättömille lapsille ja muistelupaikka muualle haudattujen omaisille perustettiin.

Tämä äiti-kivi on kuolleiden hautakivien muistolehdossa pääportin ulkopuolella, eli paikassa, johon seurakunta on siirtänyt hoitamattomilta haudoilta arvokkaina pidettyjä kiviä. Alueella on jopa patsas, jonka hylkäämistä on vaikea ymmärtää:

Muualle haudattujen muistokivi on aivan kappelin vieressä. Kivi on pahasti lohjennut. Sen ympärille kerääntyy jouluna niin paljon hautakynttilöitä, että kivi ei kestä kuumuutta.

Vaikeasti löydettävien hautojen joukossa ovat mm. Yrjö Jylhän, Eeva-Liisa Mannerin ja Lauri Viidan haudat. Lauri Viidan reliefin veisti Heikki Varja valokuvan mukaan.

Pidän eniten tavallisten, tuntemattomien tamperelaisten haudoista, joista esimerkkinä olkoon talonomistaja Syrén perheineen "sekä lapset", ja nimetön pikkuenkeli.

Tammelan kaupunginosa sai nimensä Hatanpään kartanon Tammelan torpasta. Torpan alue merkittiin isojakokarttaan jo vuonna 1758, silloin ruotsalaisen kaidekauppiaan nimiin. Sittemmin torppariksi tuli ruotusotamies Tuomas Tammerström, jonka poika otti nimekseen Heikki Tammela. Tammela on siis saanut nimensä jo 1700-luvun puolivälissä. Kaupunki osti myöhemmin Hatanpään kartanon maat, ja 1900-luvun vaihteessa Tammelassa asui jo 7000 asukasta.

Emil Aaltonen, Tampereen oma patruuna, rakensi Aaltosen Kenkätehtaan Tammelaan. Hän rakennutti myös upean Pikilinnan henkilökunnan asunnoiksi, mutta pääasiassa Tammela oli puutalojen ja kenkätehtaalaisten kaupunginosa 1960-luvulle asti.

Suihkulähde Emil Aaltosen muistoksi valmistui 1969. Urho Kekkonen oli kunnioittamassa tilaisuutta. Sen kunniaksi Tammelantorin puisto muutettiin Emil Aaltosen puistoksi, mutta ei sitä nimeä kukaan käytä - tamperelaiset ovat sitkeän uskollisia vanhoille nimille. Puistossa on myös talvisodan muistomerkki. Tampereen kaupungin sivut muistuttavat, että muistomerkin paikalta lähtivät aikoinaan Tampereen miehet talvisotaan.

Tammelan Voima oli huonossa maineessa juottolana. En tiedä, ovatko paikalla toisiaan seuranneet ravintolat onnistuneet tätä mainetta puhdistamaan - tällä hetkellä ravintolan nimi on "Aino ja Ilmari". Alkuaan talo oli kyllä hyvinkin hyvämaineinen. Osuusliike Voima rakensi talon liike- ja asuinhuoneistoita varten.

Rakennuksen alimmaisen kerroksen torin puolelle sijoitettiin tilavat ruoka- kangas- ja sekatavaramyymälät varastoineen. Tammelan Puistokadun puolella oli osuuskunnan annosruokala, jonka keittiö oli pihanpuoleisessa siipirakennuksessa. Toisessa kerroksessa ruokalan kohdalla oli kahvilahuoneisto, jonka vieressä oli kaupungin sanomalehtilukusali. Ylimmässä kerroksessa lämmitettiin elokuun alusta uunein yksityisasuntoja, pääasiassa kolmen huoneen ja keittiön huoneistoja.

Ravintolatiloissa sijaitsi työntekijöiden ruokala. Toisessa kerroksessa oli kahvila ja lukusali, jonka yhteydessä oli Tampereen ensimmäinen sivukirjasto 1930-luvun alkuun asti. Sen kokoelmissa oli kokonaista 250 kirjaa.

Lainausasema oli avoinna kolme tuntia päivässä. Sinne sijoitettiin aluksi 100 nidosta pääkirjaston yleisestä lainausosastosta ja 150 nidosta nuorten ja lasten lainausosastosta. Kirjavarasto oli tarkoitus vaihtaa kerran vuodessa. Seuraavana kesänä lisättiin kirjojen yhteismäärää 500 nidokseen. Lainausasemalta saattoivat lainaajat tilata myös pääkirjaston kirjoja. Tilauksia tehtiin alussa niin runsaasti, että lapsilta täytyi tilausoikeus joksikin ajaksi kieltää.Lainausliike kasvoi ensimmäisinä vuosina voimakkaasti, vuonna 1924 lainattiin Tammelan lainausasemalta 20 509 nidosta.

Kirjastoa siirreltiin paikasta toiseen, kunnes se vuonna 1957 sijoitettiin Tammelan koululle. Vuonna 2003 kirjasto siirrettiin Sampolaan.

Tammelan kaupunginosa on hävitetty kolme kertaa. Ensin se pommitettiin maan tasalle kansalaissodan aikana, sitten toisessa maailmansodassa. Viimeisin tuho alkoi 1960-luvun lopulla, jolloin kaupunginosa modernisoitiin nykyiseen asuunsa. Suuresti on Puu-Tammela muuttunut. Alkuperäistä rakennuskantaa on jäljellä enää Annikinkadulla. Mallia voi käydä katsomassa Amurin työväenmuseosta.


Uutta uljasta Tammelaa